Mitä mulla on ikävä?

Tunne mikä on monesti ollut minulle täysin vieras. Kun olin ensimmäistä kertaa reilu parin kuukauden pätkän Brasiliassa en tuntenut ikävää perhettäni enkä ystäviäni kohtaan. Toisella kertaa tilanne oli muuttunut. Siskollani oli lapsi. Eli minusta oli tullut eno. Ja samalla sylikummi. Mulle veri on vettä sakeampaa. Perhe tulee aina ekana. Kun jututin systeriä skypen välityksellä ja näin kummipoikani niin löysin ikävän tunteet ja kyynelkanavani. En ollutkaan tunteeton ja manipuloiva psykopaatti niinkuin eräs entinen tyttöystäväni asian ilmaisi.
        Tällä kertaa lapsia on kaksi. Tuplasti nieleskeltävää. Muksujen lisäksi olen löytänyt kaipauksen tunteita myös muita ihmisiä ja asioita kohtaan. Ehkä mun ikävöinti vaan toimii ku vanha diesel kone.. Lämpiää hitaasti ja varmasti. Sillä nyt mulla on jo läjäpäin asioita mitä kaipaan. Ja myös muutamia ihmisiä. Perhettä. Kokonaisuudessaan. Ystäviä. Ja nyt alan myös ymmärtämään paremmin ketkä ovat ystäviä. Ja kenen kanssa olen "tuhlannut" liikaa aikaa. Jos en jollekkin käy tälläisena niin voitte mun puolesta painua vittuun. Ei enää jaksa kiinnostaa. Tai sitten minä painun. Mutta en enään tuhlaa aikaani ja energiaani teihin. Moikataan ku tavataan. Se riittää. Voisin luetella listan nimiä kenen seurassa viihdyn kuin kotonani mutta juuri siksi ei tarvitse. Koska te tiedätte kenestä puhun.

        Mielummin listaankin asioita. Koska ne ovat semmoisia osia elämästäni jotka ovat olleet itsestäänselvyyksiä. Tai niin olen monesti kuvitellut. No täällä saa vähän perspektiiviä siihen että ei ole itsestäänselvyyksiä. En kirjoittele näitä mihinkään tärkeysjärjestykseen vaan annan ajatuksen vaan juosta. Voit miettiä ehkä omalla kohdallasi mitkä ovat asioita joista todella nautit mutta koska ne ovat niin arkipäiväisiä et ehkä osaa antaa niille niiden tarvitsemaa arvoa aina. Joskus jopa kiroat joitain näistä asioista tatti otsassa? Niin ainakin minä teen... Ja nyt kun kelailen pääkoppani tunnedataa huomaan että moni näistä asioista saa minut rauhalliseksi. Rakastan rauhallisuutta. Sen ei välttämättä aina tarvitse olla semmoista seesteistä olemista tai tekemistä, tarkoitan enemmänkin sisäistä rauhaa.
     
        Istuminen kulmiksessa on mun ehdottomia lempihuveja. Kesä tai talvi. Jauhaa shaibaa ja parantaa maailmaa frendejen kanssa. Mulle lähes päivittäistä toimintaa. Vähän suolaiset hinnat eikä nyt mitenkään maailman kodikkain kahvio mut seura on tärkeintä. Ja se että saa pullaa ja kakkua. Se on helvetillisen tärkeetä!
       Eräs asia mitä tulee joskus silloin tällöin kirottua vaikka pääasiassa siitä osaankin diggailla... Oma keittiö ja ruoanlaitto sekä kaikenmoinen leipominen. Se että saa ylipäätänsä syödä juuri kun siltä tuntuu. Tai tehdä marjapiirakkaa ja muffinseja vaikka joka toinen päivä. Ja ollaanpa nyt rehellisiä. Vaikka joka päivä. Kyllä, olen Toni ja olen sokeri nisti. Ja jos sen johdosta kuolen nuorena, kuolen myös onnellisena sokerihumalassa ja vatsa halkeamispisteessä. Ai että ei kuullosta terveelliseltä? Vetäkää fitness hihhulit se herne niin syvälle nenään etttä tuntuu takaraivossa asti, ei sisällä kaloreita ja sulaa hitaasti. Hiilihyd.. Mitä vittua? Ei se oo ees suomea. En syö proteiineja, hiilareita enkä rasvoja. Syön ruokaa.  Se on semmoista tavaraa mikä maistuu ja tuntuu suussa hyvältä. Tiedän että tämä on monelle urheilijalle vieras käsite. Erästä lähes maailmankuulua vapaaotteluvalmentajaa lainatakseni kun hyvästä safkasta on kyse, "se menee suoraan hauiksiin".
        Tästä saadaankin mutkat suoraksi ja aasinsilta urheiluun. Ihan höpö touhua. En ole ikinä elämässäni urheillut, enkä urheile. En siis myöskään koskaan ole ollut urheilija eikä minusta moista koskaan myöskään tule. Mun makuun vähän ihmeellistä sakkia. Jokainen tyylillään. Kaipaan kamppailulajeja missä pääsee sparramaan. Elikkäst lyömään, potkimaan ja kuristamaan ihmisiä. Hyvässä hengessä. Ja kaipaan kilpailemista. Kaikkea siihen liittyvää jännitystä, oman suorituksensa maksimointia, -mielummin kuolen kun häviän- makuista sylkeä suussa. Olen yllätyksekseni huomannut että tuommoisia asioita tehdessä ympärilläni on yllättävän paljon urheilijoita. En tiedä miten ovat paikalle eksyneet. Katsovat mua pitkään ja katson takas. Niillä on omat juomapullot ja siistit urheilukledjut. Puhuvat ihan ihme asioista. Vaikuttavat oman alansa tiedemiehiltä. Mittailevat ja laskeskelevat kaikkea. Itse en ole kouluja käynyt. Ehkä siksi en ymmärrä niiden kieltä. Eivätkä ne ole oikeen koskaan ymmärtänyt mun kieltä. Skidinä pelattiin naapureiden kanssa aina jotain. Fudista, säbää, korista, lätkää.. Siellä ei koskaan ollut urheilijoita mukana. Tai ehkä oli mutta osasivat pitää semmoisen synkän puolen itsestään piilossa. Kaikilla oli hauskaa. Ja silti hampaat irvessä pyrittiin olemaan toista parempia. Se vasta hauskaa onkin.
        Musan vääntäminen ja keikkailu. Kun istuupi rumpupallilla lauteilla ja edessä on yleisöä jotka tykkäävät siitä mitä me soitetaan ja me tykätään siitä että yleisö tykkää... Sen parempaa tunnetta ei ole housut jalassa. Ja ihan kun tarkemmin aattelee ni ei kyllä ilman housujakaan. Tässäkin kaikki se paniikki, keskittyminen,oleminen, eläminen. Kaikki kuuluu pakettiin. Rokkenrollfoorevermän! Tässäkin tärkeintä mulle on että saan soittaa frendejen kanssa ja jakaa kaikki hyvät ja huonot vibat. Kaikki kuuluu samaan pakettiin. Tätä tointa aion harjoittaa enemmän teidän hyvien tyyppien kanssa kun palaan Suomeen.
        En oikeastaan käy kävelyllä kun yhden frendin kanssa. Voisin käydä muidenkin mutta moni ystäväni pitää sitä erheellisesti urheiluna eivätkä siksi halua ottaa osaa. Eivät hekään välitä urheilusta. Paitsi pleikkarin ja telkkarin välityksellä. Mutta palatakseni asiaan.. Nämä kävelyt ovat parhautta. Ja tätä jantteria nyt varmasti vituttaa tämmönen herkistely mut Metallicakin on kirjoittanut biisin nimeltä Nothing else matters ;) Jos se ei oo herkistelyä ni mikä sitten? Välillä elämä on siirappia =) Joskus tulee käveltyä pitkiäkin matkoja koska maailmassa on paljon parannettavaa. Välillä täytyy parantaa lätkäjoukkueita, välillä ihmissuhteita, välillä bändejä, välillä taasen maailman politiikkaa. Parantamisen varaa on elämän eri osa-alueilla niin paljon että dallatessa voi vierähtää tunti jos toinenkin. Tosin vain urheilijat laskevat tunteja,kilometrejä ja kaloreita. Itse en ymmärrä moisia mittayksikköjä.
        Sitten monien ystävien kanssa tulee myös urheiltua. Pleikkarin välityksellä. Sen lähemmäksi sporttaamista en aio koskaan yltää. Ne ovat myös hetkiä joita ikävöin. Sitä kun pieksen teitä urpoja änärissä! Häähäää!! Teillä on vuosi aikaa treenata. Haaste on heitetty. Lupaan voittaa ekan matsin jokaista teitä vastaan :) Oon pelannut skidistä saakka.. Eka laite oli suurelle yleisölle tuntematon Intellivision. Sitten sainkin jo Amiga viissatasen. Hakkaan näitä masiinoita niin kauan kun on silmät päässä ja toimivat sormet.
         Olen tavannut elämäni mittaisella matkalla ihmisiä joita aikuisiksi kutsutaan. He eivät monesti ymmärrä tämmöistä harrastusta. En minäkään ymmärrä aikuisia. Ovat ihmeellisen nihkeetä sakkia. Ihmettelevät monesti miten tulen niin hyvin toimeen lasten kanssa. Lapset tulevat aina toimeen lasten kanssa. Monilla aikuisilla on myös semmoinen harhaluulo ettei lapset osaa tehdä töitä ja ottaa vastuuta. Ja ettei lapsella voi olla omia lapsia. Kaksi tuiki tärkeää termiä menee täydellisesti sekaisin. Lapsenmielinen ja lapsellinen. Jos et osaa itse hyvä aikuinen näitä erottaa niin ehkä täytyy mennä takaisin hiekkalaatikolle ja olla lasten kanssa. Kyllä se oppi sieltä löytyy. Ja sitä kannattaa etsiä. Mikään ei ole ehkä niin tärkää. Koska aikuiset juoksevat vääjämättömästi kohti kuolemaa. Lapset taasen juoksevat eläen ja iloiten täysillä kohti elämää.
        Musan popitus ja leffojen katsominen. Isäni osti joskus varmaan viisitoista vuotta takaperin mulle sterkat. Ja ne fudaa edelleen täysillä. Hyvä musantoisto on tärkeetä. Se että voi täristää seiniä erilaisilla soittolistoilla naapurien iloksi. Ja pitää ulko-ovea auki hetken aikaa kotoota lähtiessään ja antaa nuottien kulkea pitkin käytäviä. Ihan sen takia että talossa saattaa asua aikuisia. Ja niiden ärsyttäminen on aina kivaa. Ne ärsyyntyy kaikesta ja on helvetin vihaisia. Ihme sakkia. Huutavat ja räyhäävät. Ihan turhaa porukkaa...
Myös elokuvien katsominen vaatii hyvän äänentoiston. Monet aikuiset myös pitävät kirjaa aina parempana vaihtoehtona koska se kuulemma antaa mahdollisuuden mielikuvitukselle.. Itse tykkään syödä baananit banaaneina ja pizzan pizzana. Ihan eri tuotteita ovat.
   
   Nyt en kyllä jaksa naputtaa enempää vaikka listaa ikävöinnistä voisi jatkaa loputtomiin. Elämässäni on älytön määrä tekemistä mistä nautin täysin sydämmin. Haluan myös huomauttaa ja lisätä edelliseen kirjoittamaani sekameteli soppaan vielä jotain.. Urheilijat ovat aina aikuisia. Vältä kumpaakin kuin ruttoa jos uskallat ottaa neuvoja lapselta :) Jos peiliin katsoessasi et näe lasta tee äkkiä asialle jotain. Jotain mikä on spontaania. Jotain mitä sydän sanoo ja järki pistää vastaan. Muuten voit huomata että teet omaa kilometrin mittaista ikävöintilistaa kuolinvuoteellasi. Silloin monet aikuiset viimeistään muuttuvat takaisin lapsiksi. Mutta silloin on jo liian myöhäistä. Tärkeimmät asiat ovat niitä yksinkertaisimpia. Tämä elämä on vain kerran. Tälle lauseelle aikuinen saattaa ivallisesti nauraa. Koska se on liian yksinkertaista. Ja siksi se ei kuullosta kovin älykkäältä. Lapsi ymmärtää mistä puhun. Kuuntele sitä ja hyppää siihen lätäkköön kun siltä tuntuu.
     
        Peace&Love Partypeople!!